Vais niin, se on taas tää vuosi alotettu niin kauheella rytinällä ettei oo paljon kirjottamista edes kerenny miettiä. Outoa, koska yks asia mikä saa mun stressiä laannutettua on just kirjottaminen.. ja mitä muuta mää tässä nyt oonkaan tammikuun ajan tehny ku stressannu! No mutta en silti oo kerenny kirjottaa. Tai ehkä se johtuu vaan siitä että en oo ottanu sitä aikaa stressiltä kirjottamiseen.No mutta, nyt on sitten kokeiltu aikalailla kaikki mahollinen koliikkiin. Vyöhyketerapiassa käytiin kaks kertaa jonka jälkeen todettiin ettei meillä taida olla varaa maksaa muutaman minuutin hieronnasta satoja euroja. Kipupisteet kyllä neidiltä löydettiin ja ne viittas niskan jumittamiseen. Pohjimmaista syytä koliikille ei tosin löydetty, jotain hataria suolistopohjasia syitä ehkä oli mutta niitä ei varmistettu koskaan.
Neiti täytti kolme kuukautta jo viime kuun puolessa välissä jolloin olin toiveikas.. "ehkä se koliikki nyt alkaa laantua", mutta ei. Tyttö täyttää 10 päivän päästä neljä kuukautta ja oon jo salaa alkanu toivoa että ehkä me saadaan 4kk lahjaksi koliikiton Helmi. En silti toivo liikoja, oon kuullu että näitä itkuja on monilla jatkunu lähemmäs vuoden ikääkin.
Se on kyllä jännä miten erilaisista asioista sitä nauttii kun ennen vauvaa. Tällä hetkellä oon tyytyväinen kun pääsen tunnin kestävään jumppaan. Tuntuu ihan ku se tunnin jumppa keräis voimaa taas moneksi päiväksi.
Sitä rääkkää ittensä puolikuoliaaksi siellä jumpassa mutta samalla se tuo henkistä voimaa vähintään samalla mitalla.
No mutta jos palataan tohon koliikkiin niin oon miettiny miten paljon se kuluttaa. Välillä tuntuu niinku ois pahimmassa mahollisessa humalatilassa kun on niin väsyny ettei se enää tunnu edes väsymykseltä.
Ja mitä enemmän tätä on miettiny ja tutkinu niin sen enemmän oon tullu tulokseen ettei kukaan oikein ymmärrä koko koliikkia tai sitä väsymystä ennen kun se oma nuppu on joutunut kärsimään samoista ongelmista. Oon kuitenkin onnellinen että meidän neiti on niin reipas. Se kyllä jaksaa hymyillä ja jutella sillon kun mihinkään ei koske. Ja kyllä ne hetket on voimaannuttavia itellekkin.
Voi olla että mulla on jotenki typerät toiveet mutta oon miettiny että jos vielä lapsia tehdään niin haluan Helmille kaverin alulle jo vuoden sisään. Ollaan myös mietitty jos Helmi oiski meidän ainoa mutta samaan aikaan haaveilen että Helmi sais leikkiä lapsuusaikansa myös toisen lapsen eikä vain äidin ja isän kanssa.
Nämä on varmaan tosi isoja asioita joita tulis harkita ja punnita ja mitä kaikkea mutta mun päätös kuitenkin pitää etten halua toista lasta enää useamman vuoden jälkeen. Tavallaan ehkä ne on just nämä hankalat kokemukset ensimmäisen raskauden, synnytyksen ja synnytyksen jälkeisen ajan kanssa mitkä sai mut miettimään tätä asiaa. Ensin pelotti ja ajatuksena oli lähinnä etten halua enää toista lasta mutta sitten aloin jo haaveilla toisesta ja miettiä että en mää halua unohtaa näitä "vaikeuksia" ja alottaa sitten kaikki se alusta. Aina sanotaan että pitää harkita tarkkaan ja miettiä onko valmis samaan ja onko keränny voimia ja mitä vielä.. mutta mää oon kyllä eri mieltä. Noh, nähtäväksi jää mihin suuntaan tän asian kanssa vielä mennään..ainakin tää asia on pyöriny hyvin tiiviisti mun mielessä.
