Yksilö, äiti vai molemmat?

Noniin, tässä sitä nyt on taas kulunu aikaa vähän turhanki paljon. Tää arki on niin hektistä etten aina muista että sitä on itsekkin yksilö. Oon raskauden alusta asti ajatellu itteäni pelkästään äitinä. Jossain vaiheessa unohin, että mulla on omat tarpeeni. Raskauden myötä aloin vaan ajatella tulevaa lasta ja kaikkea sitä mitä lapsi tois tullessaan. On tietysti normaalia ja oikein että lapsi menee kaiken edelle mutta oon unohtanu, että ittestäänki täytyy pitää huolta.
Raskaus, lapsi ja meidän pikkunen perhe on kaikkein tärkeintä mulle mutta kyllä mää rakastan myös itteäni. Oon vaan unohtanu sen kaiken tämän keskellä. Kyllä, oon äiti mutta oon myös yksilö. Voiko olla molempia?
Toivon ennen kaikkea että mun lapsella ois kaikki hyvin mutta kun lapsella on koliikki, tai mitä tämä nyt ikinä onkaan, on kauheen vaikee muistaa että itsekkin kaipaa vähän huolenpitoa. Tää on vaan väliaikasta ja nämä huudot loppuu aikanaan, tiedän sen.. on vaan vaikea pysyä pirteänä ja rakastaa itteään edelleen kun ei kykene auttamaan omaa lasta joka huutaa kaikesta huolenpidosta huolimatta.
Tiedän myös ettei se ole äidin,isän tai kenenkään vika, on vaan vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa ettei tähän "vaivaan" ole mitään apua.

Onko siis mahollista olla äitiydestä huolimatta yksilö? Ainakaan tässä vaiheessa en koe voivani jättää lasta hoitoon vain siksi että voisin hetken olla yksin. On huono omatunto jo pelkästään jos jätän itkevän lapsen vessassa käynnin ajaksi pinnasänkyyn tai sitteriin. Miten voisin siis jättää itkevän lapsen hoitoon, jotta olisin hetken aikaa yksilö ?
Nämä on varmaan ikuisia pohdintoja jokaisella äidillä, jolla on vaativa tai itkuinen vauva.
Sitä vaan kerkeää miettiä kaikenlaista kun on yksin huutavan lapsen kanssa päivät.
Rakastan tätä vauva-aikaa kaikesta huolimatta mutta en voi väittää ettenkö toivoisi neidin pian täyttävän 4 kuukautta, jolloin tämän koliikkiajan ainakin pitäisi loppua.
Puolivälissä ollaan..ehkä tämän koliikkiajan jälkeen en enää tunne huonoa omaatuntoa, jos haluan hetken olla yksilö ja käydä vaikkapa kuntosalilla...ihan yksin..sillä tähän asti en ole ollut hetkeäkään täysin yksin erossa tästä vauva-arjesta.

Sumua, itkua ja rakkautta

Huh, paljon onki tapahtunu ja kiirettä on pitäny.
Neiti se vaan on kasvanu ja ottanu kaikki kiinni pituudessa ja aikalailla myös painossa.
Ensimmäisen kuukauden aikana käytiin siis viikottain punnituksella neuvolassa kunnes kuukauden neuvolakäynnillä 3 kg oli täynnä ja punnitukset voitiin lopettaa. Ensimmäisen kuukauden aikana neidille oli tullu myös 7cm pituutta! ihan älytöntä.
Ei tää kaikki silti helppoa oo ollu. Kitinät alko jo ensimmäisen kahen viikon jälkeen ja nyt reilu kuukausi onkin menny ihan sumussa. Yöt on hankalia ja neidin maha vaivaa. En silti voi olla suruissani, koska tämähän se on mitä oon aina halunnu; olla äiti. On kuitenki hankalaa ja ankeaa kun ei kykene auttamaan toista. Kaikkein kauheinta on kattoa kun oma lapsi itkee eikä yksinkertasesti tiedä mikä on hätänä. Niinä hetkinä edes oma yliväsymys ei tunnu miltään. Aamusin sitä pyörii ympäri asuntoa vauva kainalossa niin väsyneenä ettei tiedä onko unessa vai hereillä. Päivän mittaan se itku alkaa tuntua jo melkein normaalilta ja kun neiti viimein nukahtaa edes 15 minuutiksi on se niin ihmeellistä ettei tiedä mihin sen kaiken ajan käyttäis.

Ristijäiset vietettiin ja neiti sai nimekseen Helmi Susanna. Helmi oli myös mun isomummun nimi ja kuvastaahan se tuota pientä ihmettä. Se on meidän oma pieni helmi.
Kastetilaisuus oli kertakaikkiaan ihana ja sillon jopa neiti oli rauhallisena (se olikin yks niistä ihmeellisistä päivistä sitten..).

Oon kaikista itkuista ja väsymyksistä huolimatta niin onnellinen että saan olla äiti. Meidän tyttö on parasta tässä maailmassa ja tekisin mitä vaan tuon tytön puolesta. Ottaisin kaikki ne mahavaivat ja huonot olot itelleni jos pystysin.
Ja kun nyt katon tota nukkuvaa ja tällä hetkellä tyytyväistä tyttöä, on tää kaikki taas sen arvosta.

Lastenosastolta kotia kohti

Ja tarina jatkuu...
.. Elikkä kolmen vuorokauden päästä neitokaisen syntymästä päästiin pois teholta ja samana päivänä minä anelin että pääsisin pois osastolta, kotiin. Lääkäri kotiutti mut ja pääsin omaan sänkyyn nukkumaan. Kaikkein  mieluiten olisin tietysti ottanut nyytin mukaan kotiin mutta neidin matka jatkui vielä sairaalassa lastenosastolla. Tyttö oli lastenosastolla 6 yötä. Sen 6 yön aikana opeteltiin mm. syömistä ja koetettiin saada sokerit kuntoon.  Ensin päästiin irti sokeriletkusta ja pari päivää myöhemmin myös nenämahaletkusta. Oli outoa kun tyttöä pystyi liikuttamaan ympäri huonetta kun ei oltu enää laitteissa kiinni. Kun nenämahaletku saatiin pois, tiedettiin ettei kotiutuminenkaan olisi kaukana. Vuorokauden tilannetta seurattuaan lääkäri päätti että tyttö olisi valmis kotiin. Oltiin niiiiin onnellisia, että sairaalaelämä olisi viimeinkin ohi.
Ensimmäinen yö kotona meni odotettua paremmin. Tyttö nukkui reilun 3 tunnin unet, söi ja jatkoi uniaan 5 tuntia putkeen. Oltiin valmistauduttu totaaliseen huutoon, sillä viimenen yö sairaalassa oli kaikkea muuta kuin levollinen. Neiti huusi täyttä päätä 21-03 eikä syytä vain saatu selville.
Noh, seuraava yö kotona olikin taas kaikkea muuta kuin nukkumista täynnä. Tyttö aloitti huutamisen jälleen klo 21 ja jatkoi klo 02 asti, jolloin päätin soittaa päivystykseen. Päivystyksestä neuvottiin tulemaan näytille sillä tytön syntymä oli ollut niin ennenaikainen että lääkäri halusi tarkistaa tilanteen. Ajoimme Oys:n lasten päivystykseen. Lääkäri tutki neitokaisen ja totesi ettei mitään vikaa löydy. Vaiva näyttäisi viittaavan koliikkiin. Tietysti menin paniikkiin ja aloin ajatella usean kuukauden unettomia öitä ja ennen kaikkea sitä tuskaa minkä koin kun en voinut auttaa itkevää tytärtäni.
Seuraavana päivänä kuitenkin huomasin, että tytöllä oli todella paha vaippaihottuma. Iho oli vereslihalla ja punoitti erittäin paljon. Sinä päivänä kylvetimme tytön ja laitoimme runsaasti rasvaa. Lisäksi annoimme neidin olla ilman vaippaa koko illan. Koko illan tyttö nukkui kuin enkeli ja myös seuraavan yön. Olen täysin sitä mieltä ettei meidän neitiä vaivaa mikään koliikki vaan yksinkertaisesti todella paha vaippaihottuma.
Kaikki tämä sai varmasti alkunsa jo teholta. Teholla ja vielä lastenosastollakaan neitiä ei voinut siirtää vesihanan luokse, koska kaikki letkut ja koneet estivät sen. Siispä tyttö täytyi pestä ja puhdistaa märillä pyyhkeillä. Kaikkea sitä onkin tuo lapsi parka joutunut kokemaan pienen elämänsä aikana.
Nyt kun vaippaihottumaa on saatu taltutettua rasvalla ja runsaalla pesulla, on tyttö ollut kuin enkeli. Nyt neiti ei meinaa malttaa edes syömään herätä! Aivan mahotonta. Niin ne on reppanan päivät "pienestä" kiinni.
On ihanaa kun voi taas auttaa omaa lastaan <3
Ja tästä lähin luotan omaan äidin vaistoon!

Tunnottomista varpaista teholle

Tosiaan, juttu jatkuu..
..Kun olin kuullut sen maailman kauneimman rääkäsyn, mun silmät täytty kyynelistä. Sen että kerkesin saada suukon tuoreelta isiltä, vauva tuotiin näytille mulle..sekunniksi. Sen jälkeen tuore isi ja pienen pieni prinsessa kiidätettiin pois. Jäin yksin tärisemään ja itkemään leikkaussaliin. Leikkaavat lääkärit (joista toinen kutsuttiin kesken leikkauksen apuun) jäivät ihmettelemään mun kohdun epämuodostumaa ja lopulta ompelemaan haavan umpeen. Leikkaus kesti niin kauan, että osa puudutuksesta ylävartalossa kerkes jo hälvetä. Lopulta leikkaus oli ohi ja mut vietiin heräämöön. Olin ajatellut että pääsisin tapaamaan vauvaa heti kunhan olisin toipunut hieman leikkauksesta. Sen sijaan sain ensimmäisenä kuulla, että joutuisin makaamaan heräämössä useamman tunnin ajan. Aloin palella ja tärinä paheni.
Vähän väliä hoitajat kävivät katsomassa jalkojeni tilannetta. "Heilutappas varpaita" yks hoitaja sano. "Ei ne heilu!" hätäännyin. "Hyvinhän nämä täällä liikkuu!" hoitaja naurahti. Menin paniikkiin. "En tunne että ne liikkuu!" panikoin hoitajalle. Hoitaja selitti että tunto palaisi vasta liikkeen jälkeen. Lopulta n. tunnin myöhemmin tunsin jo liikuttavani varpaita.
Pari tuntia leikkauksen jälkeen kätilö kävi kertomassa etteivät he voisi tuoda vauvaa näytille sillä tytön happisaturaatio oli laskenut liian alhaalle ja hänet piti viedä teholle. Kätilö rauhoitteli, että tilanne on normaali ennenaikaisesti syntyneillä ja että tyttö on hyvissä käsissä ja isä on lapsen mukana.
Aloin itkeä hysteerisesti eikä itkuun auttanut kun sain käsiini puhelimen joka oli ollut miehelläni mukana vauvan synnyttyä. Puhelimessa oli kuvia nyt kaksi tuntia vanhasta tyttärestäni. Oli hankala hengittää kaiken sen itkun keskeltä, vaikka mussa oli happiletkut kiinni.
Iltapäivän puolella pääsin viimein osastolle. Kysyin omalta hoitajaltani milloin pääsisin katsomaan tytärtäni.
"Me voitais vaikka huomenna jo suunnitella sitä", hoitaja sano. Jälleen kerran itku tuli silmääni, jonka hoitaja huomasi. "Ei oo sulle hyväksi lähteä niin pitkää matkaa kulkemaan, edes sängyllä". Mulle oli kyllä sillä hetkellä se ja sama oliko se mulle hyväksi, halusin nähdä mun tyttären.
Tuore isi tuli osastolle mun luo ja kertoi että tyttö on teholla hyvissä käsissä ja voi jo paremmin.
Loppujen lopuksi sain aneltua hoitajalta että pääsisin sängyllä kuljetettuna katsomaan tyttöä teholle.
Se matka kellarin kautta osastolta 11 lasten teholle osastolle 64 oli kyllä aivan liian pitkä.
Kun pääsimme perille, näin vaan vauvoille tarkoitetun lämpökaapin, joka oli täynnä letkuja. Tyttö oli niin pieni ettei sitä edes nähnyt kaikkien niiden putkien ja letkujen alta.
Mut kärrättiin pedin viereen ja sain syliini maailman ihanimman asian, oman tyttäreni. En unohda sitä hetkeä koskaan. Siinä hetkessä oli kaikki mitä tarvitsin. Mun rakkaat, mun perhe.

Elämää lastenosastolla

Hui, niin se vaan aika koitti. Mää oon äiti.
Viikko ja yks päivä sitten saimme sektion kautta piiiienen pienen tytön, kirjaimellisesti. Syntymämitat neidillä oli 45cm ja painoa 2,450 kg. Neiti siis syntyi viikolla 35+1 eli 5 viikkoa ennen laskettua-aikaa. Äiti oli tietysti kauhuissaan ja onhan se hurjaa. Synnyttää nyt ensimmäinen lapsi niin paljon etukäteen ilman minkäänlaista valmistautumista. Ainoa mitä kerkesin tehdä oli makoilla vuodeosastolla 2 päivää ennen leikkausta ja yksi yö synnytysosastolla ennen leikkausta. Yö ennen leikkausta oli elämäni kamalin ja monta kertaa olinkin varma että kuolen. Raskausmyrkytys mun elimistössä paheni ja aloin saada näköhäiriöitä, vapinaa, vatsakipuja ja lisäksi verenpaineet huiteli taivaissa. Yön aikana olin kiinni happiletkuissa, sydänkäyrässä ja joka tunti lääkäri kävi pistämässä milloin ranteisiin, milloin taipeisiin. Olin varma että mussa ei ois verta jäljellä sen yön jälkeen.
Selvittiin sitten erikoislääkärin aamukäynnille asti kutakuinkin hengissä. Mies soitettiin paikalle jo yöllä, varmuuden vuoksi.
Aamukierrolla lääkäri totesi, että ainoa vaihtoehto sekä minun että vauvan hyvinvoinnin kannalta on leikkaus joka johtaa vauvan syntymään. Sillon alko jännittää ja kovasti. Olin kuitenkin niiiiin väsynyt ja huonovointinen, että mikä tahansa ratkaisu kipujen loppumiseen oli hyvä vaihtoehto.
Olin saanut jo yöllä tipan, katetrin ym. tarvittavat asiat leikkausta varten joten enää täytyi pukea mies leikkausasuun ja lähteä kohti leikkaussalia. Ne oli kyllä mun elämän pisimmät minuutit.
Leikkaussalissa sain epiduraalipuudutuksen sekä selkäydin puudutuksen. Puudutusaineet sai mut voimaan niin pahoin että jouduin makuuasennossa oksentamaan miehen sylissä olevaan kuppiin. Voin kertoa, että se oli kyllä niitä kokemuksia mitä en toivo kenellekkään. Koko kroppa oli tunnoton ja mun olo oli niiiiin kamala.
N. tunti myöhemmin kello 11:14 kuulin niin kauniin parkasun, että itku tuli. Mää olin äiti.

Supistuksia ja villasukkia

Mistähän näistä supistuksista tulis tietää mikä on normaalia ja mikä ei.. on outoa kun välillä supistukset saattaa kestää jopa 5 minuuttia ja sillä ajalla ei kyllä kykene edes liikahtamaan saati sitten puhumaan tai hengittämään. Sitten taas saattaa mennä 4 tuntia ettei ole mitään tuntemuksia. Joka paikassa tuntuis olevan niin erit määräykset ja tuntuu ettei sinne synnärillekkään uskalla soittaa ellei oikeesti lapsivedet oo menny ja supistele 5 minuutin välein niin että pää räjähtää. Huhhuh. Noh, viime yö tosiaan oli ihan tuskanen. En saanu nukuttua ja neitokainen siellä ennakoi synnytystä antamalla aika rajuja supistuksia mammalle tuon tuostakin. Kuudelta sitten viimein sain unen, tosin sitten 8 olin jo ylhäällä kun olo meni taas hankalaksi. Onhan tää melkosta ees taas ravia. Välillä olo on kevyt ku perhosella ja heti tunnin päästä taas tuntuu että kuolee.
En silti vaihtais näitä hetkiä mihinkään. Tai no, jos totta puhutaan niin mielummin mää olisin jo synnyttämässä ja tapaisin tyttäreni ensimmäisen kerran..mutta ei se auta. Ootan silti niin paljon sitä hetkeä kun saan neitokaisen syliini ensimmäisen kerran. En uskalla edes ajatella sitä tunnetta ettei ala itkettää.

MUTTA! Lupasin laittaa kuvaa siitä mun luomuksesta. Valmis se ei oo vieläkään, johtuen viimeöisistä ongelmista ja tämän aamun mummon hoivaamisesta mutta jokatapauksessa! Tässäpä ois kuvaa:

Huh, tää mamma on nyt niin väsy, että taitaa olla pikku päikkärit enemmän ku paikallaan..tuon tumpun päättely on mulle kyllä yks mahottomuus, jo sitä piti yrittää mutta pitänee tehdä koko homma alusta.. eihän siitä mitään tullu ;) 

Noh, mutta nyt ne päikkärit, ehkä niiden jälkeen taas ajatus luistaa! :) 

Syksy!

Mää rakastan syksyä! Kaikki ihanat ruskan värit ja se ihana syksyn tuoksu. Lisäksi tää syksy on helpottanu huomattavasti näitä loppuraskauden tuomia "kuumia aaltoja". Alan tuntea jo suurta sympatiaa vaihevuosista kärsiviä naisia kohtaan. En oota sitä aikaa yhtään innolla, jos se on lähellekkään samaa kun tää raskauden aikanen hikoileminen.
Anyway, aloin tehä pikkuneidille tumppuja! Siihen nähen, että ainoa asia mitä oon elämäni aikana kutonu on erittäin epäonnistunu kaulahuivi, oon superylpeä jo tuosta ensimmäisestä tumpusta. Vielä se ei ihan valmis oo, kärki puuttuu, mutta oon silti jo ylittäny itteni satakertasesti! Lupaan laittaa huomenna kuvaa mun luomuksesta. Tai ehkä jo sillon luomuksIsta ;)

Hyvää yötä ihmiset. Kauniita unia, oman kullan kuvia! <3

Vauvakutsuja!

Jeiiii,superkivaa! Oon taas terve ja pääsin vähän shoppailemaan.
Tää mammahan lähti muka osteleen kotiin jotain kivaa..mutta kuinkas ollakkaan päädyin ostamaan vauvan juttuja. Ajateltiin pitää vauvakutsut viikon päästä, samalla vähän viettää aikaa vielä perheiden ja ystävien kanssa kun se aika jää vähän tiukemmalle kunhan neiti tulee maailmaan.
Ostelin sitten kaikkea kivaa kutsuja varten, vaaleenpunasta tietysti vaikka oikeesti en erityisemmin tykkää koko väristä. Aattelin kuitenki, että pitäähän ne nyt tyttövauvan kutsuilla jutut olla vaaleenpunasta.
Oon nyt hurahtanu kynttilöihin, joten pääosassa tietysti koko juhlilla on sitte kynttilät ja tunnelma.
En oo koskaan ollu vauvakutsuilla ja en usko että kukaan meidän kummankaan suvusta oikein on edes tietosia mitä ne koko kutsut tarkottaa..joten en tiedä mitä niillä kutsuilla ylipäätänsä kuuluis tehdä.
Oon kyllä kattonu viime kuukausien aikana paljon mm. 16 and pregnant- ohjelmaa MTV:ltä (hehehe,oon ihan hurahtanu siihenki) ja niissä jaksoissa on paljon vietetty vauvakutsuja. Päätin kuitenki ettei mun omien juhlien tarvi mennä minkään kaavan mukaan vaan tavotteena ois viettää rentoa aikaa yhdessä läheisten kanssa. Tietty jenkeissähän vauvakutsujen tarkotus on, että vieraat tuo kauheesti kaikkea tarpeellista vauvaa varten mutta meillä on jo kaikkea. En kai mää nyt oo millään malttanu oottaa näin pitkälle asti kaiken hankinnassa!
Ne hankinnat on alotettu jo heti kun kriittisimmät ajat oli ohi.
Mutta onko kellään mitään ajatuksia vauvakutsuille? kenties jotain ohjelmaa? Onko kukaan viettäny sellasia ?
Mulla ei nimittäin oo hajuakaan mitä niillä kuuluis tehdä.

Noh tässä ois kaikkea kivaa mitä löysin kutsuille!

Ilmapalloja,erilaisia kynttilöitä,mukeja,nauhoja,kyniä ym.

Ja tietysti pikkuneidille ihan oma avaimenperä ;)

Tänään päästään vielä anoppilaan syömään. Onni on ihana perhe <3 Ja tänään on hyvä päivä!!

Kauraleipää ja lattioiden laatotusta

Jahas, tänään se sitten alko. Sairastelu. Aamupalan jälkeen saikin pestä kaiken seinistä vaatteisiin. Pikkuneitillä tais olla vastalause kauraleivän syömiselle. Eihän siinä muuten mitään mutta ei tässä oksentelun lomassa jaksais vielä rueta pesemään seiniä ja lattioita. Kiire siis tuli.
Kaiken sen kauneuden lisäksi taidan olla saamassa flunssanki. Äyh, oishan se mukava välillä sairastaa flunssaaki kun edellisestä alkaa olla vuosi, en enää muista millasta se on. Joo, toki se on sitten tympeä kun sen oikeasti saa mutta just nyt tuntuu että voisin vaikka makoillakkin vaan peiton alla loppuviikon. Jotenkin on niin väsyny ja voimaton olo. Eikä tähän helpota, että nämä loppuraskauden turvotukset pahenee ja hengittäminen alkaa käydä hankalaksi.
Aika hurjaa silti ajatella, että kohta tuossa viereisessä iiiihanassa pinnasängyssä pötköttelee pienen pieni prinsessa, joka on rakkaudella tähän maailmaan luotu.
"Kaunis pieni ihminen
sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan
toista sua ei milloinkaan"
Niin, Johanna Kurkelan Ainutlaatuinen kappale kertoo aika täydellisesti siitä mitä ajatuksia nämä vauva uutiset on mussa herättäny. Ei se tunne vois olla hienompi.

Maanantai

Maanantai on aina kaikkien mielestä tosi inhottava päivä, mutta mulle tänään on toivottavasti onnellinen päivä!

Olin kauan miettiny miten julmaa on, että toisille suodaan lapsia vaikka oma elämäkin on täysin rempallaan. En sano etteikö vanhemmuuteen vois kasvaa mutta oon nähny sen maailman, jossa niiiin moni lapsi elää ilman vanhempia tai niiden kaltoin kohtelemana. Olin surru sitä miten paljon itse halusin lapsia mutta tiedostin että se ei välttämättä olisi mahdollista. Lääkärit totesivat 4 vuotta sitten leikkauksen yhteydessä, että lapset ja äitiys ei ehkä kuuluiskaan mun tulevaisuuteen. Mun suurin haave oli aina ollut tulla äidiksi. Oon nuori, tiedän sen mutta se ei silti poista tosiasiaa ettenkö haluaisi jo äidiksi. Etenkin kun tiesin ne mahdollisuudet. 

Kaiken sen 4 vuoden miettimisen ja suremisen jälkeen olin päättänyt että keinolla millä hyvänsä musta tulis vielä jonain päivänä hyvä äiti jollekkin lapselle. Oli se sitten biologisesti oma tai ei. Antaisin vaikka sitten elämän ja lähtökohdat lapselle, joka ei niitä muuten olis saanut.

Noh, kuinkas kävikään. Ehkä kaikki se toivo ja usko siihen asiaan sai jonku kohtalon puuttumaan asiaan ja kaiken sen uskon pohjalta: Meillä on tänään neuvolakäynti!!

Noin 7 kuukautta sitten tapahtui ihmeitä. Pissasin tikkuun, joka näytti kahta viivaa. Aluksi en ymmärtänyt miten se vois olla mahollista. Minä- ihminen jolle lääkärit oli todennu että lapsen saaminen olisi hankalaa ja kannattaa varautua pidempäänkin yrittämiseen- olisin raskaana. Eihän se ollu mahollista! Mutta kyllä, illalla tein toisen testin ja aamulla soitettiin äitiysneuvolaan. Siitä meidän matka alkoi.

Nyt ollaan jo loppusuoralla ja vauvalla on kaikki hyvin. Tämä mamma ei vois olla ilosempi!

Olin miettiny myös kauan tätä kirjottamista jo ennen tätä päivää. Ystävän rohkaisusta sitten päätin alottaa ja onhan tämä terapeuttista! Sitä taas muistaa kuinka onnekas sitä saakaan olla.

Tänään on hyvä päivä olla onnellinen, olkaa tekin ystävät rakkaat! (vaikka onkin maanantai ;)