Yksilö, äiti vai molemmat?

Noniin, tässä sitä nyt on taas kulunu aikaa vähän turhanki paljon. Tää arki on niin hektistä etten aina muista että sitä on itsekkin yksilö. Oon raskauden alusta asti ajatellu itteäni pelkästään äitinä. Jossain vaiheessa unohin, että mulla on omat tarpeeni. Raskauden myötä aloin vaan ajatella tulevaa lasta ja kaikkea sitä mitä lapsi tois tullessaan. On tietysti normaalia ja oikein että lapsi menee kaiken edelle mutta oon unohtanu, että ittestäänki täytyy pitää huolta.
Raskaus, lapsi ja meidän pikkunen perhe on kaikkein tärkeintä mulle mutta kyllä mää rakastan myös itteäni. Oon vaan unohtanu sen kaiken tämän keskellä. Kyllä, oon äiti mutta oon myös yksilö. Voiko olla molempia?
Toivon ennen kaikkea että mun lapsella ois kaikki hyvin mutta kun lapsella on koliikki, tai mitä tämä nyt ikinä onkaan, on kauheen vaikee muistaa että itsekkin kaipaa vähän huolenpitoa. Tää on vaan väliaikasta ja nämä huudot loppuu aikanaan, tiedän sen.. on vaan vaikea pysyä pirteänä ja rakastaa itteään edelleen kun ei kykene auttamaan omaa lasta joka huutaa kaikesta huolenpidosta huolimatta.
Tiedän myös ettei se ole äidin,isän tai kenenkään vika, on vaan vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa ettei tähän "vaivaan" ole mitään apua.

Onko siis mahollista olla äitiydestä huolimatta yksilö? Ainakaan tässä vaiheessa en koe voivani jättää lasta hoitoon vain siksi että voisin hetken olla yksin. On huono omatunto jo pelkästään jos jätän itkevän lapsen vessassa käynnin ajaksi pinnasänkyyn tai sitteriin. Miten voisin siis jättää itkevän lapsen hoitoon, jotta olisin hetken aikaa yksilö ?
Nämä on varmaan ikuisia pohdintoja jokaisella äidillä, jolla on vaativa tai itkuinen vauva.
Sitä vaan kerkeää miettiä kaikenlaista kun on yksin huutavan lapsen kanssa päivät.
Rakastan tätä vauva-aikaa kaikesta huolimatta mutta en voi väittää ettenkö toivoisi neidin pian täyttävän 4 kuukautta, jolloin tämän koliikkiajan ainakin pitäisi loppua.
Puolivälissä ollaan..ehkä tämän koliikkiajan jälkeen en enää tunne huonoa omaatuntoa, jos haluan hetken olla yksilö ja käydä vaikkapa kuntosalilla...ihan yksin..sillä tähän asti en ole ollut hetkeäkään täysin yksin erossa tästä vauva-arjesta.

Sumua, itkua ja rakkautta

Huh, paljon onki tapahtunu ja kiirettä on pitäny.
Neiti se vaan on kasvanu ja ottanu kaikki kiinni pituudessa ja aikalailla myös painossa.
Ensimmäisen kuukauden aikana käytiin siis viikottain punnituksella neuvolassa kunnes kuukauden neuvolakäynnillä 3 kg oli täynnä ja punnitukset voitiin lopettaa. Ensimmäisen kuukauden aikana neidille oli tullu myös 7cm pituutta! ihan älytöntä.
Ei tää kaikki silti helppoa oo ollu. Kitinät alko jo ensimmäisen kahen viikon jälkeen ja nyt reilu kuukausi onkin menny ihan sumussa. Yöt on hankalia ja neidin maha vaivaa. En silti voi olla suruissani, koska tämähän se on mitä oon aina halunnu; olla äiti. On kuitenki hankalaa ja ankeaa kun ei kykene auttamaan toista. Kaikkein kauheinta on kattoa kun oma lapsi itkee eikä yksinkertasesti tiedä mikä on hätänä. Niinä hetkinä edes oma yliväsymys ei tunnu miltään. Aamusin sitä pyörii ympäri asuntoa vauva kainalossa niin väsyneenä ettei tiedä onko unessa vai hereillä. Päivän mittaan se itku alkaa tuntua jo melkein normaalilta ja kun neiti viimein nukahtaa edes 15 minuutiksi on se niin ihmeellistä ettei tiedä mihin sen kaiken ajan käyttäis.

Ristijäiset vietettiin ja neiti sai nimekseen Helmi Susanna. Helmi oli myös mun isomummun nimi ja kuvastaahan se tuota pientä ihmettä. Se on meidän oma pieni helmi.
Kastetilaisuus oli kertakaikkiaan ihana ja sillon jopa neiti oli rauhallisena (se olikin yks niistä ihmeellisistä päivistä sitten..).

Oon kaikista itkuista ja väsymyksistä huolimatta niin onnellinen että saan olla äiti. Meidän tyttö on parasta tässä maailmassa ja tekisin mitä vaan tuon tytön puolesta. Ottaisin kaikki ne mahavaivat ja huonot olot itelleni jos pystysin.
Ja kun nyt katon tota nukkuvaa ja tällä hetkellä tyytyväistä tyttöä, on tää kaikki taas sen arvosta.