Arjen iloja ja leijonaemon vaistoja

Mikshän sitä ei vaan saa aikaseksi alkaa kirjottaa? Kirjottaminen on kuitenki ollu se mukavin tapa viettää näitä hiljasia hetkiä kun neiti on unilla.
Meillä on nautittu arjen pienistä iloista; yhteisestä parista vapaasta keskellä viikkoa, neidin huimasta kehityksestä ja kodin laittamisesta.

Meillä kurvaillaan jo myös kävelytuolilla!

Viime aikoina on ollu tosi tunteellinen olo ja tuntuu, että kaikki pienetki asiat vaikuttaa muhun tosi suuresti. Tää tunteellisuus on kuitenki (onneksi) ollu positiivista. Oon koittanu etten kattois ollenkaan mitään lehtiartikkeleita tai tv-uutisia, niistä tulee aina vaan niin kurja olo. Sen sijaan oon keskittyny niihin kaikkiin hienoihin asioihin mitä tässä maailmassa tapahtuu. On muutenki jotenki voimaton olo jos lukee niitä kamalia ja julmia artikkeleita etenki lasten kurjista kohtaloista. Totuushan on, että kyllä niitä kamalia ihmisiä vaan maa päällänsä kantaa eikä varmasti ikinä oo niin hieno tilanne ettei lapsia kohdeltais kaltoin, mutta nämä mediassa kohisseet jutut vaan saa aikaan näitä "Entä jos tää ois sattunu mun lapselle? kuka voi tehä noin pienelle ja viattomalle ihmiselle?" -pohdintoja. Sitä paitsi mulla on muutenki tapana ottaa liian raskaasti asioita, jotka ei edes koske mua tai mun läheisiä. Mitä se nyt sitte onkaan.. empatiaa?
Se sanonta että naiselle tulee leijonaemon vaistot tullessaan äidiksi on kyllä ihan tosi, ainaki mun kohalla. Se on hurjaa miten sitä tekis ihan kaikkensa suojellakseen toista kaikelta. Onhan se totta ettei kaikelta voi vaan suojella ja asioita tapahtuu mutta haluaisin uskoa että kykenen torjumaan edes osan pahoista asioista näillä leijonaemon voimillani!

No mutta niistä arjen iloista!
Meidän neiti se on ihan tosissaan alkanu joikaamaan. Uusin opittu juttu on inkkarihuudot. Se on hoksannu että kun huutaa ja heiluttaa kättä suun edessä kuuluu kiva ääni.. ja nyt sitä sitten harjotetaan melkein yötä päivää. Lisäksi varpaat on nyt tosi mahtijuttu, ne on jokaisen perheenjäsenen suussa vähän väliä, jos tarpeeksi lähelle sattuu. Näiden lisäksi meillä istutaan jo syöttötuolissa, juodaan mustaherukkamehua ja syödään maissinaksuja (tosin ne naksut tahtoo olla vielä kivempia lällytellä käsiin).
On ihan käsittämätöntä miten paljon sitä voi noin pieni ihminen kehittyä reilussa puolessa vuodessa. N. 6kk sitten päästiin sairaalasta pois ja tyttö painoi pikkasen yli 2kg ja pää oli pienempi ku isin nyrkki. Nyt se menee jo melkein 7 kilossa ja turvakaukalo meinaa käydä pieneksi kun pituutta on tullu niin hurjasti. Puoli vuotta sitten meidän neiti söi nenämahaletkun kautta, nyt se syö jo ihan omin käsin.
Se avuttomuus niin itellä kun myös tytöllä on kyllä long gone, vaikka kyllähän sitä vieläki tuntee ittensä täysin avuttomaksi välillä kun ei ymmärrä mitä toinen haluaa.
Iloksihan senkin voi laskea, että meidän neitille on tullu sylihiiri-kausi. Se ois vaikka koko ajan sylissä jos vaan vois. Nukkumaan mennessäkin sylissä nukutaan ku tukki mutta kun sänkyyn pitäis laskea niin itkuhan siinä tulee. Päikkäreiden jälkeen on saatava olla sylissä ja rutistella kädestä äitiä/isiä. Ilmeisesti tää on nyt se kausi mistä neuvolassa puhutaan, kun vauva huomaa olevansa irrallaan, yksilö.. eikä enää kiinni äidissä. Alkaa pienen mieliki avartua niin, että ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu. Voi meidän murmelia. Pitää nauttia tästä ajasta, kohta äiti onki jo ihan tyhmä eikä ymmärrä mitään ;)

Mukavaa loppuviikkoa!