Maanantai on aina kaikkien mielestä tosi inhottava päivä, mutta mulle tänään on toivottavasti onnellinen päivä!
Olin kauan miettiny miten julmaa on, että toisille suodaan lapsia vaikka oma elämäkin on täysin rempallaan. En sano etteikö vanhemmuuteen vois kasvaa mutta oon nähny sen maailman, jossa niiiin moni lapsi elää ilman vanhempia tai niiden kaltoin kohtelemana. Olin surru sitä miten paljon itse halusin lapsia mutta tiedostin että se ei välttämättä olisi mahdollista. Lääkärit totesivat 4 vuotta sitten leikkauksen yhteydessä, että lapset ja äitiys ei ehkä kuuluiskaan mun tulevaisuuteen. Mun suurin haave oli aina ollut tulla äidiksi. Oon nuori, tiedän sen mutta se ei silti poista tosiasiaa ettenkö haluaisi jo äidiksi. Etenkin kun tiesin ne mahdollisuudet.
Kaiken sen 4 vuoden miettimisen ja suremisen jälkeen olin päättänyt että keinolla millä hyvänsä musta tulis vielä jonain päivänä hyvä äiti jollekkin lapselle. Oli se sitten biologisesti oma tai ei. Antaisin vaikka sitten elämän ja lähtökohdat lapselle, joka ei niitä muuten olis saanut.
Noh, kuinkas kävikään. Ehkä kaikki se toivo ja usko siihen asiaan sai jonku kohtalon puuttumaan asiaan ja kaiken sen uskon pohjalta: Meillä on tänään neuvolakäynti!!
Noin 7 kuukautta sitten tapahtui ihmeitä. Pissasin tikkuun, joka näytti kahta viivaa. Aluksi en ymmärtänyt miten se vois olla mahollista. Minä- ihminen jolle lääkärit oli todennu että lapsen saaminen olisi hankalaa ja kannattaa varautua pidempäänkin yrittämiseen- olisin raskaana. Eihän se ollu mahollista! Mutta kyllä, illalla tein toisen testin ja aamulla soitettiin äitiysneuvolaan. Siitä meidän matka alkoi.
Nyt ollaan jo loppusuoralla ja vauvalla on kaikki hyvin. Tämä mamma ei vois olla ilosempi!
Olin miettiny myös kauan tätä kirjottamista jo ennen tätä päivää. Ystävän rohkaisusta sitten päätin alottaa ja onhan tämä terapeuttista! Sitä taas muistaa kuinka onnekas sitä saakaan olla.
Tänään on hyvä päivä olla onnellinen, olkaa tekin ystävät rakkaat! (vaikka onkin maanantai ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti