..Kun olin kuullut sen maailman kauneimman rääkäsyn, mun silmät täytty kyynelistä. Sen että kerkesin saada suukon tuoreelta isiltä, vauva tuotiin näytille mulle..sekunniksi. Sen jälkeen tuore isi ja pienen pieni prinsessa kiidätettiin pois. Jäin yksin tärisemään ja itkemään leikkaussaliin. Leikkaavat lääkärit (joista toinen kutsuttiin kesken leikkauksen apuun) jäivät ihmettelemään mun kohdun epämuodostumaa ja lopulta ompelemaan haavan umpeen. Leikkaus kesti niin kauan, että osa puudutuksesta ylävartalossa kerkes jo hälvetä. Lopulta leikkaus oli ohi ja mut vietiin heräämöön. Olin ajatellut että pääsisin tapaamaan vauvaa heti kunhan olisin toipunut hieman leikkauksesta. Sen sijaan sain ensimmäisenä kuulla, että joutuisin makaamaan heräämössä useamman tunnin ajan. Aloin palella ja tärinä paheni.
Vähän väliä hoitajat kävivät katsomassa jalkojeni tilannetta. "Heilutappas varpaita" yks hoitaja sano. "Ei ne heilu!" hätäännyin. "Hyvinhän nämä täällä liikkuu!" hoitaja naurahti. Menin paniikkiin. "En tunne että ne liikkuu!" panikoin hoitajalle. Hoitaja selitti että tunto palaisi vasta liikkeen jälkeen. Lopulta n. tunnin myöhemmin tunsin jo liikuttavani varpaita.
Pari tuntia leikkauksen jälkeen kätilö kävi kertomassa etteivät he voisi tuoda vauvaa näytille sillä tytön happisaturaatio oli laskenut liian alhaalle ja hänet piti viedä teholle. Kätilö rauhoitteli, että tilanne on normaali ennenaikaisesti syntyneillä ja että tyttö on hyvissä käsissä ja isä on lapsen mukana.
Aloin itkeä hysteerisesti eikä itkuun auttanut kun sain käsiini puhelimen joka oli ollut miehelläni mukana vauvan synnyttyä. Puhelimessa oli kuvia nyt kaksi tuntia vanhasta tyttärestäni. Oli hankala hengittää kaiken sen itkun keskeltä, vaikka mussa oli happiletkut kiinni.
Iltapäivän puolella pääsin viimein osastolle. Kysyin omalta hoitajaltani milloin pääsisin katsomaan tytärtäni.
"Me voitais vaikka huomenna jo suunnitella sitä", hoitaja sano. Jälleen kerran itku tuli silmääni, jonka hoitaja huomasi. "Ei oo sulle hyväksi lähteä niin pitkää matkaa kulkemaan, edes sängyllä". Mulle oli kyllä sillä hetkellä se ja sama oliko se mulle hyväksi, halusin nähdä mun tyttären.
Tuore isi tuli osastolle mun luo ja kertoi että tyttö on teholla hyvissä käsissä ja voi jo paremmin.
Loppujen lopuksi sain aneltua hoitajalta että pääsisin sängyllä kuljetettuna katsomaan tyttöä teholle.
Se matka kellarin kautta osastolta 11 lasten teholle osastolle 64 oli kyllä aivan liian pitkä.Kun pääsimme perille, näin vaan vauvoille tarkoitetun lämpökaapin, joka oli täynnä letkuja. Tyttö oli niin pieni ettei sitä edes nähnyt kaikkien niiden putkien ja letkujen alta.
Mut kärrättiin pedin viereen ja sain syliini maailman ihanimman asian, oman tyttäreni. En unohda sitä hetkeä koskaan. Siinä hetkessä oli kaikki mitä tarvitsin. Mun rakkaat, mun perhe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti