Elämää lastenosastolla

Hui, niin se vaan aika koitti. Mää oon äiti.
Viikko ja yks päivä sitten saimme sektion kautta piiiienen pienen tytön, kirjaimellisesti. Syntymämitat neidillä oli 45cm ja painoa 2,450 kg. Neiti siis syntyi viikolla 35+1 eli 5 viikkoa ennen laskettua-aikaa. Äiti oli tietysti kauhuissaan ja onhan se hurjaa. Synnyttää nyt ensimmäinen lapsi niin paljon etukäteen ilman minkäänlaista valmistautumista. Ainoa mitä kerkesin tehdä oli makoilla vuodeosastolla 2 päivää ennen leikkausta ja yksi yö synnytysosastolla ennen leikkausta. Yö ennen leikkausta oli elämäni kamalin ja monta kertaa olinkin varma että kuolen. Raskausmyrkytys mun elimistössä paheni ja aloin saada näköhäiriöitä, vapinaa, vatsakipuja ja lisäksi verenpaineet huiteli taivaissa. Yön aikana olin kiinni happiletkuissa, sydänkäyrässä ja joka tunti lääkäri kävi pistämässä milloin ranteisiin, milloin taipeisiin. Olin varma että mussa ei ois verta jäljellä sen yön jälkeen.
Selvittiin sitten erikoislääkärin aamukäynnille asti kutakuinkin hengissä. Mies soitettiin paikalle jo yöllä, varmuuden vuoksi.
Aamukierrolla lääkäri totesi, että ainoa vaihtoehto sekä minun että vauvan hyvinvoinnin kannalta on leikkaus joka johtaa vauvan syntymään. Sillon alko jännittää ja kovasti. Olin kuitenkin niiiiin väsynyt ja huonovointinen, että mikä tahansa ratkaisu kipujen loppumiseen oli hyvä vaihtoehto.
Olin saanut jo yöllä tipan, katetrin ym. tarvittavat asiat leikkausta varten joten enää täytyi pukea mies leikkausasuun ja lähteä kohti leikkaussalia. Ne oli kyllä mun elämän pisimmät minuutit.
Leikkaussalissa sain epiduraalipuudutuksen sekä selkäydin puudutuksen. Puudutusaineet sai mut voimaan niin pahoin että jouduin makuuasennossa oksentamaan miehen sylissä olevaan kuppiin. Voin kertoa, että se oli kyllä niitä kokemuksia mitä en toivo kenellekkään. Koko kroppa oli tunnoton ja mun olo oli niiiiin kamala.
N. tunti myöhemmin kello 11:14 kuulin niin kauniin parkasun, että itku tuli. Mää olin äiti.